Kalkitus

Kalkituksella ravinteet talteen

Suomen pelloilla on runsaasti hyödyntämättömiä fosforivaroja. Fosforin hyödyntämisen ongelmana on peltomaiden liiallinen happamuus, sillä fosfori sitoutuu maahan happamassa eikä se silloin ole kasvien käytettävissä. Kalkitus on varmin tapa parantaa maan omien fosforivarojen käyttöä. Näin fosforilannoitus tehostuu ja lannoitustarve vähenee.

Suomi on hapan maa

Suomalainen maaperä on luontaisesti hapanta. Kaikkien peltomaiden keskimääräinen pH-luku on n. 5,8, mutta kalkitsemattomien raivioiden pH on lähes poikkeuksetta alle 5:n. Happamuus vaihtelee maalajeittain. Alhaisimmat pH-luvut mitataan yleensä rahkaturpeesta ja korkeimmat hietasavilta.

Happamuuden pahin haitta on ravinteiden sitoutuminen maahan kasveille käyttökelvottomaan muotoon. Monien tutkimusten mukaan Suomen keskimääräisellä pH-tasolla noin 30 prosenttia lannoitteissa annetusta typestä ja fosforista jää vuosittain maahan hyödyntämättä. Se on iso ympäristörasite, joka syyllistää koko viljelijäkuntaa, ja ennen kaikkea tällaisia peltoja viljelevälle viljelijälle iso taloudellinen menetys.

Nykyisillä viljelykasveilla ja lajikkeilla ei keskiverto-pH-tasoilla saada läheskään niiden parasta satopotentiaalia esille. Hyvän sadon sekä ravinteiden liukoisuuden varmistamiseksi kannattaa pH kalkituksilla nostaa eloperäisillä mailla noin 6:n, karkeilla kivennäismailla noin 6,5:n  ja savimailla noin 7:n tasolle. Niinpä säännöllinen ja hyvin tehty kalkitus on yksi parhaimpia keinoja parantaa viljelyn kannattavuutta ja vähentää ympäristön ravinnekuormitusta.

Tulostusversio