Sadonkorjuun jälkeen on taas aika miettiä mitä voisimme jatkossa peltoviljelyssä tehdä paremmin. Eurofins Viljavuuspalvelu kerää viljavuustutkimuksien tuloksia peltojen ravinnetilan seuraamiseksi viljelijän, neuvonnan ja tutkimuksen käyttöön. Tulosten mukaan peltomaidemme viljavuus heikentyy edelleen.

Nykyisin maanäytteiden ottoväli Suomessa on lähes viisi vuotta. Maatalouden ympäristöohjelman myötä monella tilalla on päädytty toteuttamaan viljavuustutkimus ympäristötuen minimivaatimusten mukaisesti. Viljavuustutkimuksia tehdäänkin nykyisin vähemmän hehtaaria kohden kuin ennen EU-aikaa. Myös hivenmääritykset jäävät usein toteuttamatta. Viljavuuspalvelu on kerännyt ja ylläpitänyt valtakunnallisia tilastoja maaperän ravinnetilan kehityksestä Suomessa jo vuodesta 1955 lähtien. Tutkimuksien tulokset julkaistaan viisivuotiskausittain sähköisessä tulospalvelussa Tuloslaarissa. Vertaamalla näitä jaksoja toisiinsa voidaan seurata maan viljavuuden kehitystä.

Happamuuden vähentäminen ja fosfori pääosassa

Vaikka maan keskimääräinen pH-luku on Suomessa keskimäärin 6,02 on kalkitustarvetta kuitenkin lähes joka toisen viljavuustutkimuksen perusteella. Viime vuosien heikot kalkitusolosuhteet ja niistä seurannut kalkitusmäärien raju väheneminen on lisännyt kalkitustarvetta pelloillamme. Tehokkain tapa parantaa maan kasvukykyä onkin huolehtia maan riittävästä kalkituksesta.

Viljelymaiden fosforipitoisuus kohosi viljavuustutkimuksen tulosten mukaan 1960-luvulta aina 2000-luvulle saakka. Maatalouden ympäristöohjelman vaikutus on nyt alkanut näkyä maan fosforiluvuissa. Tarkastelujaksolla 2006–2010 fosforiluvut olivat keskimäärin 12,3 mg/l ovat pudonneet edelleen ja ovat vuosina 2011-2013 olleet 11,6 mg/l. Fosforin tarve vaihtelee merkittävästi maalajeittain, joten pelkästään viljavuustutkimusten keskiarvolukujen valossa ei voida tehdä kovin suuria johtopäätöksiä fosforin riittävyydestä. Paras tapa lienee tilakohtainen fosforitilanteen analysointi pohjautuen riittävään maalajikohtaiseen maanäytemäärään.

Rikkipitoisuudet laskussa

Rikki on välttämätön kasvinravinne valkuaisaineiden ja siten myös erilaisten entsyymien muodostumiselle. Perussääntönä on, mitä enemmän kasvi ottaa typpeä, sitä enemmän se tarvitsee rikkiä. Ensimmäisenä rikin puutosoireet esiintyvät kasvin nuorissa lehdissä. Peltojen rikkipitoisuus on laskenut 2000-luvulla selvästi. Kun vuosina 1996–2000 peltojen keskimääräinen rikkipitoisuus oli 31 mg/l, oli se vuosien 2011-2013 tuloksissa enää 15,6 mg/l. Ilmasta tulevan rikkilaskeuman vähenemisen myötä on myös peltojen rikkipitoisuus pienentynyt. Rikkiä tulee ilmasta maahan vuosittain enää noin kaksi kiloa hehtaarille. Typen tavoin rikki ei varastoidu maahan, vaan sitä tulee lisätä peltoon jatkuvasti. Rikin riittävyyteen tuleekin kiinnittää erityistä huomiota.

Hivenravinnepuutteet ovat edelleen yleisiä

Kasvi tarvitsee kasvaakseen 16 kasviravinnetta. Jokaisella ravinteella on oma tehtävänsä kasvissa, jota ei toisen ravinteen lisääminen korvaa. Siksi myös hivenravinteiden määrä maassa tulisi säännöllisesti selvittää. Mangaanilla on tärkeä rooli kasvin yhteyttämisessä ja se on kasvien entsyymien aktivaattori. Mangaanin puutosoireet lisääntyvät, kun maan pH nousee yli 6,5:een. Viljavuuspalvelun mangaanitutkimuksista yli 50 % on ”punaisella”, eli olivat viljavuusluokaltaan joko välttäviä tai sitä heikompia.

Sinkin puutetta esiintyy herkimmin keveillä hiekkamailla, turvemailla ja raskailla savimailla. Sinkki on mukana lähes kaikissa tuotantoeläinten elintoiminnoissa, sen puutosoireet eläimillä ovat moninaisia, sinkki vaikuttaa mm. lisääntymiskykyyn.

Kuparin puutteessa olevan viljan väri on vaalea ja lehtien kärjet kellastuvat ja kiertyvät. Kuparin puutetta esiintyy yleisimmin karkeilla kivennäis- ja turvemailla. Eläimet tarvitsevat kuparia erilaisiin entsyymitoimintoihin ja energia-aineenvaihduntaan. Viljavuuspalveluun saapuneiden maanäytteiden mukaan maan sinkkituloksista yli 40 % ja kuparituloksista yli 25 % on viljavuusluokassa huono–välttävä.

Tutustu Pellon peruskunto -sarjan uutisiin