Viljelykasvien kykyyn käyttää hyväkseen maaperästä tai lannoituksesta tulevia ravinteita vaikuttaa moni ulkoinen tekijä. Ravinteiden ottoa edistävät mm. lämpö, sopiva vesimäärä, hyvä maanrakenne, joka mahdollistaa juuriston kasvun sekä maan tasapainoiset ravinnesuhteet. Ravinteiden ottoa haittaavat happamuus, kylmyys, maa tiiviys sekä ravinteiden epätasapaino maassa.

Mihin kasvit tarvitsevat ravinteita?

Kasvinravinteita ovat ne alkuaineet, jotka ovat välttämättömiä kasvin kasvulle ja normaalille kehitykselle siemenestä uuteen itämiskykyiseen siemeneen. Tiettyä kasvinravinnetta ei mikään muu alkuaine voi korvata.

Kasvi tarvitsee ravinteita yhteyttämiseen. Kasviravinteiden avulla se pystyy valmistamaan ilman hiilidioksidista ja vedestä sokereita. Kasvi ottaa ravinteet kemiallisina ioneina juurilla maasta veden mukana tai lehtien kautta. Otto maasta on joko aktiivista tai passiivista; tällä on vaikutusta lannoituksen suunnitteluun.

Koska ravinteet menevät maasta kasviin veteen liuenneina, kuivuus haittaa ravinteiden ottoa. Juurten jatkuva kasvu on välttämätöntä, sillä juuren välittömässä läheisyydessä ravinteiden pitoisuus, oton seurauksena, on alentunut ja alentuu koko ajan ja lisäksi osa ravinteista liikkuu maassa huonosti.

Ravinteet maasta kasvin käyttöön

Ravinteet liikkuvat kasviin kahdella tavalla, massavirtauksena eli veden liikkeen mukana tai diffundoitumalla ilman, että vesi liikkuu, väkevämmästä liuoksesta laimeampaan päin. Juuressa ravinteet kulkevat ensin soluväleissä. Ravinteiden on kuitenkin mentävä solun sisään eli läpäistävä solukalvo voidakseen osallistua kasvin aineenvaihduntaan. Nuorissa soluissa (juuren kärki, juurikarvat) ravinteiden pääsy solun sisään on helpompaa, esim. kalsium kulkeutuu tätä kautta.

Typpi, fosfori, kalium ja magnesium liikkuvat kasvin sisällä helposti. Niiden puute näkyy ensin vanhoissa lehdissä ja kasvinosissa. Erityisen tärkeä huolehtia siitä, että näitä ravinteita on kasvin saatavilla kasvukauden alussa ja voimakkaimman kasvun aikana.

Kasvin sisällä huonosti liikkuvat ravinteita ovat mangaani, rikki, kupari, sinkki, rauta, kalsium, boori ja molybdeeni. Näiden puute näkyy ensin nuorissa lehdissä tai kasvin keskivaiheilla. Sinkin ja molybdeenin puutokset voivat näkyä myös vanhemmissa lehdissä. Huonosti liikkuvien ravinteiden kohdalla on huolehdittava erityisesti, että näitä ravinteita on koko kasvukauden ajan saatavilla.

Pellon happamuus haittaa ravinteiden ottoa

Suurin happamoittava tekijä maataloudessa on ammonium-typpilannoitteet. Ammoniumin muuttuminen nitraattitypeksi vapauttaa vetyä. Tämä nitrifikaatioksi nimetty mikrobiologinen toiminta on luonnollista hyvän rakenteen omaavilla ilmavilla mailla. Sitä tapahtuu luonnollisesti ilman lannoitustakin, kun mikrobit hajottavat eloperäistä ainesta ensin ammoniumtypeksi, joka nitrifioituu nitraatiksi. Kasvit ottavat kumpaakin typen muotoa. Maan happamoitumisen kannalta nitraattityppi on kuitenkin edullisempi. Suomessa valmistetut lannoitteet sisältävät sekä ammonium että nitraattityppeä, jotta kasvi saa typpeä käyttöönsä koko kasvukauden ajan.

Maan hapattaminen esim. hapattavalla liuoslannoitteella ei ole tarkoituksenmukaista Suomessa, jonka maaperä on luonnollisesti hapan. Suomalaisia maita pitää kalkita, jotta ravinteet ovat mahdollisimman tehokkaasti kasvien käytettävissä. Happamat maat heikentävät kaikkien makroravinteiden sekä kuparin, boorin ja molybdeenin käyttökelpoisuutta. Samoin maan mikrobiologinen toiminta on edullisimmillaan lähes neutraaleissa oloissa. Tavoite pH keskimäärin on 6,5. Maan pH:ta pyritään laskemaan ainoastaan alkalisilla kalkkiperäisillä mailla, joita on ulkomailla.