Kyseenalainen kalkki

Kalkin käyttö maanparannusaineena kyseenalaistettiin 1900-luvun alkupuolella. Valtion tekemistä varhaisimmista kokeista saatiin varsin ristiriitaisia tuloksia lähinnä sen takia, että kalkkia levitettiin koealueille, jossa pH oli jo luonnostaan hyvin korkea ja jotka kuuluivat maan kalkkirikkaimpiin alueisiin. Jotkut tiedemiehet jopa varoittivat kalkin käytöstä. Ei siis ihme, että kalkitusta katsottiin varovaisella silmällä siihen aikaan. Ne harvat viljelijät, jotka kalkitsivat, tekivät sen väärin. Monta kertaa viljelijät käyttivät joko puhdasta poltettua kalkkia tai mitä tahansa muita kalkkituotteita, joita saivat käsiinsä. Kalkkia laitettiin liian vähän tai sitten huomattiin, että tämähän toimii, joten laitetaan vielä lisää, ja huiskittiin pinta-alaa kohti oikein hirmuisia määriä. Jälki ei ollut kovin hyvää epätasaisen levityksen takia. Ja kun vielä jätettiin lannoitus kokonaan pois, niin lopputulos oli selvä.

Maanparannuskalkkia 1920-luvulta lähtien

Vuoden 1925 paikkeilla kalkkitehtaat alkoivat tuottaa varsinaista maanparannuskalkkia. Ensin myynti oli aika vaisua, vain joitakin tuhansia tonneja, mutta jo 1944-1945 myynti oli yli 150 000 tonnia. Siihenkin aikaan kalkitus oli hyvin sääriippuvaista, ja tonnimäärät heittelivät rajusti. Rahtikustannukset vaikuttivat ostopäätökseen jo silloin. Jos rahdin pituudeksi tuli yli 40 km, kalkitusinto hiipui, vaikka tiedettiin että kalkkia tarvitaan. Sama pätee myös tänä päivänä, mutta kipukynnys ei ole enää 40 kilometrissä. Alueilla, joilla viljely oli suoranaisessa

riippuvuussuhteessa kalkin käyttöön ja missä maatalousväestön vauraus kukoisti, kalkittiin kyllä, vaikka matka tehtaaseen oli vähän pidempikin. Jonkinlainen epäluulo kalkitusta kohtaan vallitsi vielä sotien jälkeisenä aikanakin. Erityisesti vanhemman sukupolven maanviljelijät olivat epäluuloisia, koska usein heidän ainoa tietonsa kalkista supistui ikivanhaan ja pannaan julistettuun sananparteen ”kalkki tekee rikkaita isiä mutta köyhiä poikia”.

Kalkitustarve kasvanut sadassa vuodessa

Suomen happamasta maaperästä johtuva kalkin tarve tiedettiin jo 1900-luvun alussa. Ajan laskukaavion mukaan kalkkia pitäisi levittää Suomen pelloille vuosittain noin 800-900 000 tonnia vuodessa. Tänä päivänä tarve on vielä suurempi. Nyt lasketaan, että kalkitustarve on noin 1,6 miljoona tonnia per vuosi kahdenkymmenen vuoden ajan, jotta saavutetaan viljavuusluokka hyvä.

Pikkuhiljaa viljelijät alkoivat ymmärtää kalkin suuren merkityksen satojen kasvattajana sekä voimaperäisen ja kannattavan maanviljelyksen ylläpitäjänä. Ymmärrettiin, että Suomen kalkkiköyhää maata viljeltäessä maanparannuskalkki on avainasemassa.

Ammattilaiset asialla

Voiko sitten sanoa, että mikään ei ole muuttunut yli sadassa vuodessa? Samanlaista kalkkia louhitaan tänäkin päivänä. Murskaus ja jauhatus noudattavat tänään samoja periaatteita kuin 120 vuotta sitten. Mikä on muuttunut on se, että tänä päivänä viljelijät ovat hyvin valveutuneita ja tietämys viljelyksestä ja toimintaperiaatteista on kasvanut huimasti vuosien varrella. Harva ammattiryhmä tietää niin paljon niin monesta asiasta kuin maanviljelijät. Samaa voi sanoa myös maatalousmyyjistä.

Näin 120 vuoden jälkeen ei voi sanoa muuta kuin että ”jokainen päivä on vieläkin kalkkipäivä”.