Ajelin muutama päivä sitten Kangasalan Sahalahdelle pellonpiennartapahtumaan, jossa esiteltiin Pakkalanjärven valuma-alueella toteutettavaa rakennekalkitushanketta. Hankkeessa selvitetään laajamittaisen rakennekalkituksen vaikutusta ensisijaisesti valunnan laatuun ja järveen kohdistuvaan kuormitukseen.

Syysauringon paisteessa lepäävä kumpuileva peltomaisema ja taustalla kimalteleva järvi rauhoitti mieltä ja tarjosi oivan ajatusten aasinsillan kesän ja alkusyksyn kokemuksiin... ja tulevan vuoden ennakkoasetelmien pohdintaan.

Viime vuodet – viljelyä ääriolosuhteissa

Tämä kesä oli kuuma ja kuiva – täydellinen vastakohta 2017 litimärkään, koleaan kesään verrattuna. Viljelyn kannalta on nyt kuljettu kaksi kasvukautta äärilaitoja: vettä on ollut tarjolla joko liikaa tai liian vähän. Tulevaisuudessa ilmastonmuutoksen siivittämät ääri-ilmiöt eivät ainakaan vähene. Tällaisissa olosuhteissa kasvualustan rakenne nousee keskiöön. Huono rakenne tarkoittaa huonoa vesitaloutta ja heikompia satoja.

Sateisina vuosina huono rakenne lisää huuhtoutumisriskiä varsinkin savialueilla. Pintavalunta vie mennessään sekä maa-ainesta että ravinteita. Purkuvesistöissä levät hyödyntävät mieluusti näitä peltokasveille tarkoitettuja hyödykkeitä: biomassaa syntyy iloisesti, mutta väärässä paikassa. Syyllisiä seulotaan suurennuslasilla, syyttävä sormi sojottaa viljelijöiden suuntaan.

Menneen kesän massiiviset sinileväkukinnat varsinkin merialueilla herättivät taas kerran kansalaiset vaatimaan toimenpiteitä ongelman ratkaisemiseksi. Tämä ei sinällään ole mitään uutta – näin on käynyt joka kerta, kun meri kukkii. Mutta, kun veneily syksymmällä vähenee ja ainoastaan rohkeimmat enää uskaltautuvat uimaisille, niin silloin ongelma lakaistuu kuin itsestään maton alle ja pois mieltä pahoittamasta. Näin on yleensä käynyt viimeistään talviaikaan siirryttäessä eikä rahoitusta laajamittaisen ja suunnitelmallisen torjuntasuunnitelman tekemiseen ja toteuttamiseen ole saatu aikaiseksi.

Mitä vuosi 2019 tuo tullessaan?

Menneen kesän jälkeen tilannekuva on kuitenkin muuttumassa. Viljelijöille on tarjoilla useita hyviä työkaluja pelloilta huuhtoutuvan kuormituksen pienentämiseen, joista yksi on omaa sydäntä lähinnä oleva rakennekalkitus.

Samalla myös poliittiset päättäjät ovat heränneet: maan hallitus on budjettiehdotuksessaan esittänyt 45 miljoonan euron rahoitusta maataloudesta tulevan kuormituksen leikkaamiseksi seuraavan kolmen vuoden jakson aikana. Summa on pieni eikä sinällään pelasta Itämerta, mutta se on toki oikeansuuntainen alku. Olettamukseni on, että eduskunta joulukuussa hyväksyy tämän määrärahan sellaisenaan: minun on vaikea uskoa, että Arkadianmäellä kukaan haluaisi lähteä poliittista itsemurhaa tekemään.

Seuraava kysymys onkin sitten, miten hyvin hallinto onnistuu jalkauttamaan ja kohdentamaan kyseisen määrärahan. Tämä on iso ja vaikea haaste. Pääperiaatteena tulee kuitenkin olla MTK:n ympäristöjohtajan Liisa Pietolan esittämä linjaus, etteivät toimenpiteiden aiheuttamat kustannukset saa tulla viljelijöiden maksettaviksi.

Jäämme jännityksellä odottamaan!