Radiossa heleä naisääni kehottaa laskemaan ja hyvittämään oma Itämeri-jalanjälki. Itämeren asiat kiinnostavat, joten siirrynkin mainoksen suosittelemalle nettisivuille, jonka kautta pääsen HS:n tekemällä laskurilla laskemaan henkilökohtaisen jalanjälkeni, jonka Itämereen jätän.

Ruksin laskuriin helsinkiläisen yksiöni, sekasyöjän ruokavalion ja yksityisautoilun. Kun painan ”Laske jalanjälkesi” -nappia, esiin pompsahtava sivu saa minut kihisemään kiukusta.

Ei sen vuoksi, että laskurin mukaan tuotan Itämereen 85 ämpärillistä levää vuodessa. Vaan sen vuoksi, että jopa ennen tuon tuloksen näkemistä silmiini hyppää punainen ruutu, jossa lukee isolla HYVITÄ. Alla lukee ”Voit hyvittää ison osan jäljestäsi -- 10 eurolla”.

Käytännössä espoolaisen työpaikkaruokalan lounaan hinnalla voin ostaa itselleni puhtaan omatunnon ja jatkaa sen jälkeen luonnonvarojen kuluttamista entiseen tapaani. Siis tuottaa silti ne 85 ämpärillistä levää, olenhan maksanut siitä huvista.

Paluu keskiajalle?

Sen sijaan että minä, maapalloa elintavoillani kuormittava ihminen, muuttaisin tapaani kuluttaa, liikkua tai syödä, voin kuitata ympäristölle tekemäni pahat teot kylmällä käteisellä.

Samaan tapaan toimivia säätiöitä ja yrityksiä on useita.

10 euroa Itämerelle, toinen samanmoinen jääkarhuille. Pari satalappua varmaan riittäisi Suomen luonnolle.

Ei tarvita edes kuuluisaa touhutonnia vuodessa, jotta voin shoppailla kertakäyttövaatteita, syödä rajattomasti lihaa ja ajella yksikseni autolla, joiden ympäristövaikutusten hyvin tiedetään olevan negatiivisia.

Tässä kuviossa on jotain tuttua.

Kristinuskon historiaa opiskeltiin yläasteella ja keskiaikainen anekauppa piti osata kokeessa ulkoa.

Wikipediassa anekauppaa kuvataan seuraavasti: ”Anekauppa sai alkunsa ajatuksesta, että hyvillä teoilla saattoi sovittaa pahoja tekoja. Myöhemmin katumustöitä alettiin korvata maksamalla tarpeeksi rahaa –”.

1500-luvulla ihmisten pahoista teoista jumalanpelon avulla kerätty raha käytettiin kirkkojen rakentamiseen ja pappisväen hyvinvointiin.

Itämeren suojelu ei ole ainoa kohde, jossa ilmastoahdistusta voi hoitaa nykypäivän anekaupalla. Muun muassa Ylioppilasravintoloissa voi maksaa liharuuastaan enemmän, tai yritys voi kuitata työntekijöidensä lentomatkoja rahalla.

Sitä, mihin nämä ilmastoaneisiin laittamani eurot todellisuudessa käytetään, tuskin tietää kukaan. Menevätkö ne kokonaisuudessaan kohteisiinsa, vai valuvatko jonkun puvun- tai jakkutakin taskuun?

Tällä kyseisellä nettisivulla kerrotaan ihailtavan paljon hankkeista, joita lahjoituseuroilla tuetaan. Kuitenkin skeptinen, rahoistaan tarkka opiskelija ei voi olla miettimättä, mikä on se osuus joka minun levä-ämpäreideni hyvittämisestä todellisuudessa menee Itämeren suojeluun.

Ei se joka pyytää, vaan se joka maksaa

Maapallon vuodessa tuottamat luonnonvarat kulutetaan loppuun yhä aiemmin. Tieto siitä, että tänä vuonna päästiin niillä varoilla vain palan matkaa puolen vuoden yli kaihertaa pienen ihmisen mieltä. Vähemmästäkin syntyy ilmastoahdistus. Tarve olisi jotain tehdä, mutta mitä?

Jättää etelänloma väliin? Ei käy. Kulkea työmatkat bussilla? Epämukavaa. Ostaa vähemmän ja laadukkaampia tavaroita ja vaatteita? Liian kallista.

Olemme varmaan lähes jokainen pohtineet näitä vaihtoehtoja päässämme. Omista tottumuksista ja mukavuuksista luopuminen ei houkuttele, vaikka hyvin tiedämme, että syytä olisi.

Jos kaiken ilmastoahdistuksen voi kuitata yhdellä lounassetelillä ja siten saada hyvän mielen luopumatta omastaan, ei välttämättä edes halua miettiä, kenen taskuun se raha loppujen lopuksi jää.

Eikä se ole tyhmä joka pyytää, vaan se joka maksaa.