Olet täällä

Olympian huumasta liikunnan iloon

Vähäväkisyytemme tuo hieman positiivista nostetta sijoitukseemme. Eli suhteuttaessa mitalimäärä väkilukuun kohoamme jo sijalle 37, kun kaikkiaan osanottajamaita oli hieman kolmatta sataa. Tässä tilastossa kärjessä kiikkuvat asukasluvultaan pienet Grenada ja Jamaika pikajuoksijoidensa turvin. Sijoituksemme on siis tyydyttävä, mutta olemme tottuneet tuntuvasti parempaan.

Toinen tottumuksemme on se, että olemme aiemmin saaneet menestyksemme maailmalla laajasti kilpailluissa lajeissa. Nyt menestyimme lajeissa, jotka ovat maailmanlaajuisesti suhteellisen marginaalisia. Lontoon menestyslajimme purjehdus on melkoisen länsimainen harrastus ja urheilulaji. Eikä perinteinen keihäänheittommekaan ole yleisurheiluperheen tasoltaan laajimpia lajeja. Mutta menestys on otettava sieltä mistä se on saatavissa ja niillä keinoilla, jota menestyminen tänä päivänä vaatii.

Kilpailu on siis koventunut kaiken aikaa ja vaatimukset sen mukana. Enää ei menestykseen riitä harrastuspohjainen muun ammatin ohella tapahtuva valmentautuminen. Ennen oli toisin. Silloinhan ammattimainen urheilu oli jopa suljettu olympialiikkeen ulkopuolelle. Monet muistavat, miten vielä 1970-luvulla Kansainvälisen olympiakomitean puheenjohtaja Avery Brundage taisteli ammattiurheilua ja ammattiurheilijoiden osallistumisoikeutta vastaan. Hän ja hänen ajattelutapansa kärsivät tappion. Siitä lähtien on kansainvälinen olympialiike rakentunut matavaksi taloudelliseksi dynastiaksi ja menestyvät urheilijat ovat muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta muuttuneet täysipäiväisiksi lajiensa ammattilaisiksi.

Tähän ns. vanhaan hyvään aikaan urheilijat harjoittelivat muun ammatin ohella. Suomen menestyksekkäässä olympiahistoriassa on lukuisia maanviljelijän tai metsätalouden ammatin pohjalta ponnistaneita olympiamitalisteja. Perinteisimpiä maaseudun miesten ja naisten menestyslajeja olivat yleisurheilu, paini ja hiihto. Raskas ruumiillinen työ antoi hyvän fyysisen pohjan, jonka päälle oli helppo rakentaa kunkin lajin vaatimaa erityisosaamista. Itse tuo lajinomainen harjoittelu saattoi jäädä suhteellisen vähäiseksikin. Esimerkki tällaisesta tapauksesta oli Helsingin olympialaistemme melonnan olympiavoittaja Sylvi Saimo.

Monipuolinen oli maa- ja metsätaloustöitä tehneen Sylvin nuoruus. Vasta 1947, yli kolmekymppisenä, hän istahti ensimmäisen kerran kanoottiin ja jo seuraavana vuonna hän edusti Suomea Lontoon edellisissä olympialaisissa. Silloin menestys oli vielä vaatimaton, mutta neljän vuoden päästä tuloksena oli jo kultamitali. Omien sanojensa mukaan melontaharjoittelu jäi vuosittain muutamaan sataan kilometriin. Nykyaikaisia kuntosaleja ei tunnettu, eikä etelän leirejä harrastettu. Eikä Sylvi ollut ainoa, eikä viimeinen menestysurheilijamme, joka hankki peruskuntonsa rehellisellä työllä. Monet muistavat Juha Miedon metsätyöt, joissa hän ahersi aktiiviurallaan, mutta myös sen jälkeen.

Paluuta vanhaan ei ole, mutta mielenkiintoinen ajatusleikki syntyy vaihtoehdosta, jossa amatöörivaatimuksesta olisi onnistuttu pitämään kiinni. Helppoahan se ei olisi ollut, sillä tapoja amatöörisääntöjen kiertämiseen löytyi. Tästä esimerkkinä oli Itä-Euroopan sankat armeijan palveluksessa olevat urheilijajoukot. Olisiko yksi suunta voinut olla kohti kansainvälisiä ammattiryhmäkohtaisia kisoja. Ainakin periaatteessa näissä kisoissa osanottajat osallistuisivat enemmän samalta viivalta. Tällaisia ammattiryhmäkohtaisia kisoja järjestettiin ja niitä on vieläkin hengissä. Opiskelijoilla on universiaadinsa, sotilailla ja poliiseilla omat kisansa, pankkialalla omat Euroopanmestaruuskisat jne.

On selvää, että tällaisten kisojen mediakiinnostavuus jäisi nykymallia vähemmäksi, josta seuraisi niukat taloudelliset resurssit. Myös tulostaso olisi alempi. Vastaavasti aidon urheilun positiiviset voimat korostuisivat. Syntyisi todellista kansainvälistä yhteisöllisyyttä ja iloa. Itse olen osallistunut kahteen tällaiseen ammattiryhmän sisäiseen Pohjoismaiden väliseen kisailuun. Opiskeluaikana maatalousylioppilaat ja nyt työelämän aikana vakuutusala ovat järjestäneet kolmen vuoden välein omia kisojaan. Sen voi omasta kokemuksestaan kertoa, että tämän tyyppinen urheilu on valovuoden verran lähempänä olympialiikkeen henkeä kuin viime vuosien olympialaiset.

Kommentit