Säilörehun ruokinnallisista arvoista tärkeimmät ovat D-arvo, sen kautta energia-arvo ME sekä valkuainen. D-arvo kuvaa rehun sulavuutta ja tämä tieto vaikuttaa ratkaisevasti rehun syöntimäärään. Mitä sulavampaa rehu on, sitä korkeampi on D-arvo sekä syönti-indeksi. Keskimääräisen säilörehun syönti-indeksi on 100. Yksi indeksipiste vähentää tai lisää säilörehun syöntiä 100 g ka/pv vapaalla säilörehuruokinnalla.

Rehun käymislaatu vaikuttaa myös syönti-indeksiin. Rehussa oleva vähäinenkin virhekäyminen heikentää taloudellista tulosta sekä vähentyneen syönnin, mahdollisesti osittain hajonneiden valkuaisaineiden että säilöntätappioiden kautta. Oikeanlaatuisen rehunsäilöntäaineen riittävä käyttö on ehdottoman tärkeää. Kannattaa myös miettiä, onko tilalla joitakin vaaranpaikkoja liittyen säilörehun säilönnällisen laadun onnistumiseen.

Tavoiteltaessa korkeaa rehun D-arvoa on rehunkorjuun ajankohta avainasemassa. Erityisen tärkeää tämä on kevätrehun osalta, sillä ensimmäisessä niitossa päivittäinen D-arvon alenema eli rehun vanheneminen on voimakkaampaa kuin toisessa tai kolmannessa niitossa.

Korjuuajan määrittämisessä voidaan käyttää apuna kasvustosta otettavia raaka-ainenäytteitä. Tuore näyte tulee toimittaa laboratorioon mahdollisimman nopeasti, sillä se pilaantuu helposti. Jos näyte on alkanut pilaantua, eivät analysoidut kuitu-, valkuais- ja sokeritulokset vastaa välttämättä tilannetta kasvustossa. Hyvä keino on jäähdyttää näyte jääkaapissa ennen lähettämistä sekä kääriä näyte sanomalehteen, ja pakata tämän jälkeen postipakettiin.

Raaka-ainenäytteiden tuloksia kannattaa verrata saman rehuerän valmiista säilörehusta otettuun analyysiin. Mikäli energia- ja valkuaisarvot ovat huomattavasti alentuneet, johtuu tämä usein virhekäymisestä. Rehun raaka-ainenäytteiden perusteella voidaan alkaa hahmotella rehujen syöttöjärjestystä ja kohdentamista eri eläinryhmille. Rehuanalyysit ovat välttämätön apuväline ruokinnan suunnittelussa. Rehunäytteenotossa tulee kiinnittää huomiota siihen, että osanäytteitä on riittävästi, jolloin analysoitu näyte vastaa todellista rehuerää.

Paras säilörehu kohdennetaan lypsylehmille ja alle puolivuotiaille naudoille. Myös lihanautojen kasvatuksessa väkirehuprosentin laskeminen edellyttää huippulaatuista säilörehua. Jos säilörehun D-arvo ja valkuainen ovat liian alhaiset, kasvu heikkenee ratkaisevasti ja tätä kautta kasvatusaika pitenee.

Rehun kivennäissisällössä on usein suurtakin vaihtelua eri peltolohkojen välillä. Yksi vaikuttava tekijä on rehun korjuuajankohta. Rehun vanhetessa fosforin ja magnesiumin määrä vähenee. Esimerkiksi kevätsadon nurmisäilörehussa aikaisessa niitossa fosfori on Luonnonvarakeskuksen rehutaulukon mukaan 3,6 g /kg ka, kun erittäin myöhään korjatussa kevätsadossa fosforia on enää 2,2 g/kg ka. Samassa vertailussa magnesiumin määrä alenee 1,8:sta 1,5 g/kg ka:aan.

Jos lannoitteita ei ole saatavilla tarpeeksi, kannattaa ne keskittää säilörehun kevätsadolle. Kevätsadossa saavutetaan korkeammat OIV- pitoisuudet kuin myöhemmissä niitoissa. Märehtijän ruokinnassa ohitusvalkuainen on arvokasta, sillä sen avulla valkuaisrehujen ostotarve pienenee. Mikäli säilörehun korjuu viivästyy, menetetään paitsi rehun sulavuutta, myös valkuaispitoisuutta. Tällöin ei saada täyttä hyötyä annetusta lannoituksesta. Kevätsadon säilörehussa voidaan saavuttaa suurempi rehun syönti-indeksi kuin 2. ja 3. sadoissa, ja tämän takia korjuun ajoitus onkin erityisen tärkeää ensimmäisessä niitossa.

Säilörehun D-arvotavoite on 680 – 720 ja raakavalkuaista pitäisi olla yli 140 g/kg ka. Yritettäessä parantaa säilörehun rehuarvoja, joudutaan miettimään kompromisseja saatavan sadon määrän ja erinomaisen rehun sulavuuden sekä raakavalkuaisen välillä. Mikäli halutaan vähentää väkirehun osuutta ruokinnassa, vaikuttaa tämä tarvittavaan säilörehun viljelyalaan. Säilörehun satotason nosto olisi kiinnostava vaihtoehto tässä tilanteessa, mutta se ei välttämättä ole nopeasti ratkaistavissa, jos viljelyssä on peruskunnostusta odottavia peltolohkoja tai tilalla ei ole riittävästi lannoitteita. Jos säilörehusato jää liian pieneksi, on tilan eläinmäärä mitoitettava suhteessa rehun laatuun ja määrään.