Viime syksyisessä blogissani kirjoittelin maatilan tärkeimmästä koneesta ja samalla pohdiskelin keinoja, joilla maatilan kannattavuutta saisi parannettua näissä pudotuspeleissä, jonka ympärillä maatalous koko ajan pyörii. Karu tosiasia on, että Suomen maatalouden rakennemuutos tulee jatkumaan niin, että jäljelle jäävät vain selkeästi liiketoiminnan osaavat viljelijät tai sitten sellaiset, jotka jatkavat viljelyä ikään kuin harrastuksena muun varsinaisen leipätyön ohessa. Uskon kuitenkin, että ns. harrastelijatkin vähenevät, sillä paine peltojen vuokraamisesta/myymisestä eteenpäin nousee koko ajan. Monelle tuo ratkaisu olisi paljon helpompi vaihtoehto puhtaasti mukavuudenhalunkin takia. Valitettavasti myös viljelyn kannattavuus on mennyt pienillä tiloilla sille tasolle, että vaivaan nähden paras kannattavuus saadaan pellot vuokraamalla. Surullista, mutta totta.

Millä keinoilla viljely saadaan sitten kannattamaan? Tästä asiasta keskustellaan yleisellä tasolla maataloudesta aivan liian vähän! Vanha sanonta ”Hyvä kello kauas kuuluu, paha paljon kauemmaksi!” on juurtunut liiankin syvälle suomalaiseen elämäntapaan. Liian usein vain valitamme ja valitamme, MTK vieläpä etunenässä. Toki keskusjärjestön pitääkin olla äänessä, kun jäsenistöllä menee huonosti, mutta itsekin MTK:n jäsenenä kaipaisin järjestöön enemmän konkreettista esimerkkiä siitä, millä keinoilla näistä ongelmista selvitään. Totta on nimittäin myös se, että vaikka yleisellä tasolla maataloudella menee huonosti, niin aina löytyy olosuhteista huolimatta niitä fiksuja, jotka pärjäävät. Mitä he tekevät, että heidän toimintansa kannattaa? Mikä heidän pelloissaan, metsissään tai karjassaan on muita parempaa?

Viime aikoina onkin ollut mukava lukea juttuja alan lehdistä, jossa kimppanavetan tms. rakentaneet kehuvat kilvan, kuinka järkevää on ollut investoida yhdessä. Tällaisia konkreettia esimerkkejä pitäisi mielestäni tuoda näkyvämmin esille MTK:n ohella sekä median, neuvontajärjestöjen, maatalouskauppojen ja muiden maatalouden parissa työskentelevien.

Oman korteni kekoon heitän pienellä esimerkillä. Viime keväänä avattiin uusi kerääjäkasvituki, joka aiheutti mm. kylvölannoittimien piensiemenlaitteiden myyntivillityksen. Nyt kun tukea yhtäkkiä leikattiinkin 25 prosenttiin edellisvuodesta, niin moni laitteen ostanut ajattelee, että ”hukkaanpa meni tuokin investointi” tai ”nytpä en ainakaan tuollaista piensiemenlaitetta ikinä osta”. Asia ei ole kuitenkaan noin yksinkertainen ja siksipä asioita kannattaa miettiä vähän laajemmalta näkökannalta. Ei kannata tehdä nopeita johtopäätöksiä yksittäisen tuen takia, varsinkin kun ne näyttävät muuttuvan meistä johtumattomista syistä järjettömän nopeaa. Mikäli piensiemenlaite on jo investoituna ja kerääjäkasvia ei aio ottaa, niin kannattaa laskea viljelysuunnitelmasta esim. starttifosforin käyttömahdollisuus. Käyttämällä starttifosforia saadaan kylvökoneen varsinaiseen lannoitesäiliöön laittaa lohkojen ravinnetasoista riippuen pelkkää salpietaria tai sitten NK-lannoitetta. Ei mitään uutta, mutta tuolla vanhalla konstilla saa todennäköisesti hehtaarikohtaista lannoitekustannusta pienemmäksi ja kylvön kasvuun lähtö vieläpä paranee. Mikäli kerääjäkasvituen taas jättää, niin sitä kylväessä kannattaa miettiä muutakin kuin tukea. Koko jutun ideana on kuitenkin se, että kerääjäkasvin ansiosta maahan jäisi enemmän ravinnetta ja sitä kautta säästettäisiin taas seuraavan kauden lannoitekuluissa.

Jatkuvat tukimuutokset vaikeuttavat bisnestä valtavan paljon ja ne ohjaavat toimintaamme turhan pitkälle. Toki tukimuutoksien avulla voidaan ”kikkailemalla” optimoidakin taloutta, mutta kaiken perustana pitäisi kuitenkin olla toiminta tukien ulkopuolella. Millä keinolla se saadaan kannattavaksi? Näistä kannattavista asioista syntyy toivottavasti avoimempaa keskustelua, sillä menestyjiäkin tällä sektorilla riittää. Otetaan oppia niistä, jotka menestyvät. Ei kadehdita, sillä meillä ei ole siihen varaa!

Lue Jorman aikaisemmat blogit:

Maatilan tärkein kone

Kotimaisuus - vahvuus vai rasite