Makasiinista sai hyvinä vuosina kertynyttä viljaa syönti- ja siemenviljaksi. Lainatusta viljasta piti maksaa korkoa. Ilmeisen hyvin tämä järjestelmä paikkasikin satovaihteluiden vaikutuksia. Usean perättäisen katovuoden ongelmia ei tällainen tasaus kuitenkaan pystynyt poistamaan. Näin kävi viimeisten suurien nälkävuosien aikana 1860-luvulla.

Itsenäisyytemme aikana valtio on tullut entistä suoremmin tasaamaan satovaihteluita. Varsinaisesta nälänhädästä ole tiettyjä sotavuosia lukuun ottamatta enää kadon vuoksi kärsitty. Valtion katokorvauksissa onkin siirrytty lähinnä viljelijöiden tulonvaihteluiden tasaamiseen. Siitä, kuinka hyvin tässä on onnistuttu, on monta mieltä. Joka tapauksessa näyttää siltä, että Suomi on maailman viimeisiä maita, joissa on suora valtion ylläpitämä satovahinkojen korvausjärjestelmä.

Muualla maailmassa yhteiskunnan ylläpitämien sadontasausjärjestelmien sijalle on syntynyt vakuutustuotteita ja -järjestelmiä. Suomessa valtion rahoittama satovahinkojen korvausjärjestelmä on tehokkaasti estänyt tällaisten palveluiden muodostumisen. Lisäksi valtio on vakuutusmaksuverolla, joka ei ole arvonlisäveron tavoin yrittäjälle vähennyskelpoinen, nostanut em. palveluiden kustannustasoa. Toisaalta myös hehtaarien kautta pitkälti maksettava tukijärjestelmämme vähentää sadon vaikutusta tulokseen.

Tällä hetkellä eduskunnassa on käsittelyssä lakimuutos, jolla haetaan jatkoaikaa nykyiselle satovahinkojärjestelmälle vuosille 2014 ja 2015. Samalla kuitenkin lyötäisiin lukkoon, että kesän 2016 satovahinkoja ei enää korvata valtion puolelta. Valtion satovahinkojen korvaaminen siis päättyisi. Tilalle tulee mahdollisesti valtion budjetin kautta rahoitettava vakuutusmaksutuki. Satovahinkovakuutuksen ostava maatilayrittäjä saisi siis tukea sille, että hän ostaa sadolleen vakuutuksen. Näin edistettäisiin muiden maiden tyyppisten vakuutustuotteiden markkinoille tuloa.

Vakuutusala on nostanut esille mahdollisuuden selvittää vakuutusmaksuveron poistoa satovahinkotuotteilta. Näin voitaisiin samoin kuin vakuutusmaksutuella helpottaa satovakuutustuotteiden tuloa markkinoille. Onhan se jotenkin hassua, että samanaikaisesti valtio tukisi budjetin kautta satovahinkotuotteiden ostoa, mutta toisaalta lisää näiden tuotteiden hintaa verolla, joka jää viljelijän maksettavaksi. Euroopasta löytyy useita maita (mm. Ruotsi), joissa satovahinkotuotteissa ei ole veroa lainkaan. Meillä tuo vero on 24 %.

Mikäli satovahinkovakuutusten tukeminen toteutuu, alkaa olla kiire päättää, millaisille vakuutustuotteille tuo tuki voidaan maksaa. Maailmalta löytyy hyvin monen tyyppistä ja tasoista satovahinkovakuutusta. Eräs tyyppi satovahinkovakuutuksista on ns. indeksivakuutukset, jotka puhtaimmillaan eivät edellytä vahinkoarvion tekemistä tilalla. Riittää kun sääindeksit (esim. lämpö- tai sadesumma) ovat ylittäneet tai alittaneet kynnysarvot. Se kelpaavatko ja minkä tyyppisinä vakuutustuen saamiseen ns. indeksivakuutukset, on yksi peruskysymyksistä, joilla alkaa olla kiire.

Aikoinaan valtiopäivillä päätettiin pitäjänmakasiineista, joilla paikattiin sääilmiöiden mm. hallojen vaikutuksia. Nyt käsitellään mm. sääindeksivakuutusten oikeutusta valtiontukeen. Saman asian ympärillä siis yhä pyöritään. Työkalut ja termit vaihtuvat. Mitenkähän Saarijärven Paavo pysyy mukana?