Kotimaista ruuantuotantoa tarvitaan, jotta voidaan taata paitsi laadukas, jäljitettävä ja vastuullinen ruokatarjonta, myös ravinnonsaanti kriisitilanteissa.

Muutama vuosi sitten olin jälleen kerran vierailemassa vaarini luona hoivakodissa Tampereella. Perinteisiimme kuului mennä alakerran lounasruokalaan yhdessä syömään ja ihmettelemään nykymaailman menoa.

Pöytäseurueeseemme liittyi muuan vanha nainen. Keskustelu siirtyi vanhojen aikojen muistelusta nopeasti sotavuosiin, kuten iäkkäämmillä ihmisillä usein käy.

Yhdessä he muistelivat, kuinka heidän kaltaisillaan tamperelaislapsilla oli ruuasta paljon enemmän pulaa sota-aikana kuin maalaisserkuillaan. Ei auttanut, vaikka olisi varakkaammasta perheestä – ruokaa kun oli joka tapauksessa niukalti.

Lanttu oli pahimpina aikoina ravinnon kulmakivi, sitä syötiin kyllästymiseen asti. Talvi 1941–1942 onkin saanut kuvaavan lempinimen ”lanttutalvi”, kun lantun haju leijaili kaikkialla.

Toista oli maalla, jossa oman maan antimet mahdollistivat usein monipuolisemman ravinnon kasvaville lapsille.

Nykyajan yltäkylläisyys ruokamarketissa ei ole itsestäänselvyys

Nykymaailman yltäkylläisyydessä on hyvä muistuttaa itselleen, ettei näin vakaata ja monipuolista ruokatarjontaa ole aina ollut. Toisaalta vakaata ravintotilannetta ei voi myöskään pitää itsestäänselvyytenä tulevaisuudessa.

Maailma muuttuu nykyään nopeasti ja kriisit tuntuvat seuraavan toisiaan. Tulevaisuutta ja sen suuntaa on koko ajan vaikeampi ennustaa. Ilmastonmuutoksin tuo oman arvaamattoman mausteensa soppaan.

Suomen kaltaisissa oloissa tarvitaan tukitoimenpiteitä

Historian professori Viljo Rasila on todennut maatalouden tuntuvimman muutoksen piilevän siinä, että sata vuotta sitten talonpoika ylläpiti koko yhteiskuntaa. Nykyaikana asetelma on kääntynyt päälaelleen, ja maatalouden harjoittaja joutuukin ottamaan vastaan tukea yhteiskunnalta.

Maatalouden tuki kyseenalaistetaan eri tahoilta jatkuvasti. Trendinä näyttää olevan, että EU:n maataloussektori joutuu taistelemaan koko ajan enemmän säilyttääkseen edes nykyisen tukitasonsa.

Satavuotias Suomi tarvitsee kuitenkin tulevaisuudessakin kotimaista tuotantoa. Näin voimme taata paitsi laadukkaan, jäljitettävän ja vastuullisen ruokatarjonnan, myös ravinnonsaannin kriisitilanteissa.

Suomen kaltaisissa vaativissa viljelyolosuhteissa kotimaisen tuotannon ylläpito ei onnistu pelkästään esimerkiksi viljelytekniikan ja -menetelmien kehityksellä tai toimintojen tehostamisella. Tarvitaan myös hyvää tukipolitiikkaa.

Vaikka maatilojen määrän vähentyminen on toistaiseksi pystytty kompensoimaan varsin hyvin tilakoon kasvulla, ei tämä trendi voi jatkua loputtomiin. Nykyinen tilojen lopettamisvauhti tulee vääjäämättä vaikuttamaan myös kotimaiseen ruuantuotantoon.

Tämän takia maatilojen määrän vähentyminen on huolestuttava suuntaus, joka pitäisi saada pysäytettyä.

Ainakaan minä en halua syödä pelkkää lanttua mahdollisen kriisin iskiessä.